perjantai 10. syyskuuta 2010

Parhaansa yrittänyt

Pettymysten sietäminen on kovin vaikeaa, kuten kaikki varmasti tietävät. Erityisen vaikeaa se on ainakin minulle silloin, kun tietää tehneensä parhaansa ja kaiken sen minkä on voinut asian eteen tehdä.

Ajatellaanpa vaikka lapsia. Äitinä yritän parhaani, että heillä olisi kaikki hyvin, puhtaat vaatteet, huolenpitoa, ruokaa, hauskoja hetkiä, rakkautta ja kaikkea mahdollista hyvää. Mitä jos siitä huolimatta lapsi on haastava, eikä käyttäydy yhteiskunnan edellyttämällä tavalla? Sitä on pettynyt itseensä ja kantaa harteillaan huonon omantunnon taakkaa. Sitä miettii, että mitä olisin voinut tehdä toisin. Olisinko pystynyt olla vielä parempi äiti? Tehdä vielä parempaa ruokaa, olla vielä enemmän läsnä, huolehtia vielä enemmän, rakastaa vielä enemmän. Varmasti jokainen äiti tietää nämä samat ajatukset, sillä meidän perisynti on jatkuva syyllisyys.

Voisimmeko antaa itsellemme armoa ja todeta, että olemme yrittäneet parhaamme sillä hetkellä, niinä vuosina, siinä tilanteessa ja niillä voimilla, jotka meillä on ollut. Olen taistellut oman lapseni hyvinvoinnin puolesta, joskus kovaakin vastatuulta päin. Olenpa saanut siitä moitteitakin, vaikka mielestäni olen yrittänyt parhaani, ajatellut lapseni parasta. Jos kukaan muu ei sitä tee, olen päättänyt itse armahtaa itseni ja antaa anteeksi itselleni ne huonommatkin päivät, jolloin en ole jaksanut olla se täydellinen äiti. Sanon itselleni, että olet tehnyt sen minkä olet pystynyt, enempää ei tarvitse.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti